HEVOSAIHEISIA LÖYTÖJÄ VANHEMMASTA KIRJALLISUUDESTA

On selvää, ettei meitä kaikkia historia tai varsinkaan historialliset esineet ja niiden valmistustavat kiinnosta. Mutta ne, joita kiinnostaa, tarttuvat pienimpäänkin tiedonrippeeseen, jonka esimerkiksi kirjallisuudesta poimivat.

Eikä kaikki vanha ole vain museotavaraa. Monet vanhat hevostyövälineet ovat vielä tänäkin päivänä sellaisenaan täysin käyttökelpoisia. Vanhan mallin ja ohjeen mukaan voidaan myös valmistaa uusia kelvollisia käyttöesineitä tai korjata matkan varrella kolhiintuneita. Tämä ei tietenkään sulje pois sitä mahdollisuutta, että ne kenellä on taito, välineet ja kokeilunhalua, voivat vanhasta vinkkejä saatuaan innostua kehittämään täysin uudenaikaisia ja uusista materiaaleista valmistettuja ja mahdollisesti jopa entistä parempia esineitä täyttämään samaa tehtävää.

Tähän artikkeliin on poimittu otteita muutamista vanhemmista kirjoista, joita asiasta innostuneiden kannattaa antikvariaateista, tuttavien kirjahyllyistä tai kirpputoreilta etsiskellä. Jos jollakin lukijalla on itsellään tiedossa mielenkiintoinen kirja tai muu teos, nettisivuille otetaan niistä mielellään vinkkejä vastaan osoitteeseen tyohevosharrastajat@tyohevosharrastajat.net

SUOMALAINEN KANSANKULTTUURI
Toivo Vuorela, WSOY 1975

Kirja käsittelee hyvin laajasti kansanomaista kulttuuria metsästysvälineitä asuihin, koruihin, kodin sisustamiseen ja ruokalajeihin. Työhevosihmisen näkökulmasta varmaankin mielenkiintoisimpia ovat kirjan kappaleet, joissa käsitellään maanviljelyä, karjanhoitoa ja erityisesti hevosta, sepän töitä, puu- ja nahkatöitä sekä kulku- ja kuljetusvälineitä. Joku esimerkiksi rekipeitosta haaveileva saattaa myös löytää kappaleesta ”Naisten käsityöt” jotakin mielenkiintoista vaikkapa kankaan värjäämiseen liittyvää. Joitakin työmenetelmiä ja niiden historiaa kirja käsittelee hyvin perusteellisesti, kuten tervan polttoa. Näissä muita aiheita käsittelevissä kappaleissa vilahtelee lyhyitä hevostöiden kuvauksia tai vanhoja valokuvia, joissa hevoset ovat mukana, kuten hääkulkue Närpiöstä 1913 tai jäännostotalkoot Maaningalla 1927.

Kirjassa on melko paljon piirroksia, jotka havainnollistavat mm. erilaisten ja eri puolella Suomea käytettyjen maanmuokkausvälineiden mallia. Piirroksin, jotka tosin ovat melko pienikokoisia, on esitetty mm. koukkuaura, sahra, vältti, multapohdin ja risukarhi. Sepän töitä käsittelevä kappale voi antaa jotakin vinkkejä, jos joku haluaa kokeilla kärryn pyörän raudoitusta. Nahkatöitä käsittelevä kappale antaa varmaankin käyttökelpoisia ohjeita nahan muokkauksesta ja parkitsemisesta. Kotieläimiä käsittelevässä kappaleessa kerrotaan suomalaisesta hevosesta melko pitkästi. Allekirjoittaneelle aivan uutta tietoa oli se, että pohjoismaissa syvälle juurtunut ennakkoluulo hevosen lihan syömiseen juontaa juurensa kirkon oppiin, jonka mukaan hevonen oli pakanallisen vallan symboli.

Tässä eräs hauskakin ote kirjasta: ”Keski-Suomen eteläosassa ja Savossa oli vielä 1800-luvun jälkipuoliskolla, osittain vielä tämän vuosisadan puolella, tapana tuoda hevonen aamuin illoin pirttiin syömään appeensa, joka olisi talvisaikaan kylmässä tallissa jäätynyt. Hevonen tottui tähän ystävälliseen kohteluun niin hyvin, että se itse pyrki ajallaan pirttiin ja mukautui noudattamaan siistejä tapoja.” Tekstiin liittyvässä v. 1932 Ristijärvellä otetussa kuvassa hevonen syö apettaan tuvan nurkassa!

Ja sitten teksti, josta allekirjoittanut tunnistaa itsensä. Tapani liikkua metsässä ja katsella puita on työhevosharrastukseen sotkeentumisen myötä muuttunut juuri seuraavassa kuvattuun suuntaan: ”- Konepuita korvet täynnä, muttei tunne tuhmat miehet - Näin sanoo hämäläinen sananlasku. Konepuulla tai asepuulla tarkoitetaan sellaista tarveaineeksi kelpaavaa puuta, joka on laadultaan sopivaa tai jolla oli valmistettavaksi esineeksi soveltuvaa muotoa. Reen jalasta sen paremmin kuin luokkia ei noin vain – ei ainakaan aikaa tuhlaamatta - menty metsästä ottamaan. Sellaisia oli metsässä kuljeskeltaessa katsottava valmiiksi, jopa keräiltävä kotikartanolle halkovajan orsille kuivumaan. Niin ikään otettiin metsässä liikuttaessa talteen länkipuita, kakkulakeppejä tai kulhoksi sopiva puunpahka.”

KÄDEN TAIDOT
Pekka Kautovaara, Kunnallispaino Oy 1984

Samaan tapaan kuin edellinenkin teos, myös ”Käden taidot” kertoo siitä, kuinka metsissä kulkijat ennen katsoivat tarve-esineiden valmistusta varten valmiiksi luonnon muovaamat pahkat, vääntyneet oksat, solmut, juurakot ja vitsat. – Kaikki väärät on värkkipuita – sanoo sananlasku.

Kirjassa on esitelty havainnollisella taulukolla perinteisten ulkotöiden vuotuinen kiertokulku. Tarkemmat ajankohdat kunkin tarve-esineen valmistukseen tarvittavien tarpeiden keräämiseen löytyy kyseistä esinettä havainnollisilla värikuvilla esittelevästä kappaleesta. Kirjan alussa on myös taulukko, jossa kerrotaan mikä puulaji soveltuu minkin esineen valmistukseen.

Heikkohermoisimpien ehkä kannattaa harpata yli sian ja lampaan teurastusta käsittelevät luvut ja keskittyä hevostöihin tarvittaviin puuesineisiin. Kirjassa esitellään aitavitsasten ja aidasten teko ja luokin painanta hauskalla kuvasarjalla. Hiukan ylimalkaisemmin käsitellään mm. viikatteen teroitusta. Muita mielenkiintoisia, muttei hevoseen liittyviä aiheita kirjassa ovat mm. suksen valmistus, vesikelkan teko ja rukiin leikuu ja puinti.

TALONPOIKAISESINEISTÖN KATOAVAA KAUNEUTTA – THE VANISHING BEAUTY OF FINNISH PEASANT HANDICRAFT
Lauri Jäntti, WSOY 1974 (2. painos)

Tekijä itse esipuheessaan kiteyttää kirjan annin sanomalla ”Nykypäivän suomalainen voi vain ihailla kansantaiteen kukoistuskautena syntynyttä talonpoikaisesineistöä, sen tekotapaa, koristelua ja ensiluokkaista materiaalia.” Juuri tähän tarkoitukseen kyseinen teos soveltuu. Se on lähinnä kuvateos, jossa tekijä esittelee pääasiassa omissa kokoelmissaan olevaa esineistöä, johon eivät kuitenkaan lukeudu esim. maanviljelystyökalut ja ajopelit. Kirjassa on kuitenkin pari kuvaa, joista saa käsityksen 1800-luvulla pyhäajossa käytettyjen länkien ja puisten selustimien uskomattomasta koristelusta tai kyläseppien taidoista kuolainten, silan kaarien tai jalustimien taonnassa.

ISIEN TYÖ
Kustaa Vilkuna, Eino Mäkinen, Otava 1976 (3. uudistettu painos)

Sekä teosta, että ennen kaikkea sen tekijää voidaan varmaan hyvällä syyllä kutsua legendaarisiksi. Mikään hevoskirja tämäkään teos ei ole, mutta sieltä löytyvät mielenkiintoiset kappaleet ”Aatra ja risukarhi”, ”Valjasluokki” ja ”Kärrynpyörän raudoitus”. Lukijan kannattaa pitää mielessään, että kirjan ensimmäinen painos on julkaistu jo vuonna 1943, joten kaikelta osin teksti ei ihan sovellu nykypäivään. Risukarhesta esimerkiksi Vilkuna sanoo, että ”onhan kyseessä koko maatalouden keskeisin työkalu”. Jos joku kuitenkin on risukarhen valmistuksesta kiinnostunut, kirja antaa siihen varsin hyvät ja seikkaperäiset ohjeet.

Kokonaan oman luvun on ansainnut valjasluokki, eikä varmaan syyttä. Vilkuna kehuu luokkivaljastusta suorastaan ylisanoilla verratessaan sitä mihin tahansa muuhun raskaan kuorman vetämiseen tarkoitettuun valjastukseen: ”Luokki näet jännittää kaikki vetovaljaiden osat hevosen kauasta suoraan ulospäin, joten länget eivät pääse painamaan lapoja eivätkä aisat lyömään kylkiä, vaikka vedettävänä olisi raskaskin kuorma. --- Luokki siis edistää vetoajoneuvojen kestävyyttä ja helpottaa juhdan rasituksia.”

Omassa luvussaan on esitelty myös kärrynpyörän raudoitus. Luku on höystetty Lapualla vuonna 1939 otetuilla valokuvilla.

Jos ensi kesänä ei ole erityisempää tekemistä, voitte kokeilla vaikkapa aisatiukujen tai haapion valmistamista. Ai, mikä se haapio on? Ohjeet löytyvät Vilkunan kirjasta. Esine ei liity hevosiin.

SUOMEN SOTAVÄKI
WSOY 1936

Kirja on tuon aikakauden sotaväen esittelyteos ja tarkoitettu mm. asevelvollisille muistoksi palvelusajalta. Kirjan alussa olevat suomalaisen sotahistorian luvut voi tietysti jättää omaan arvoonsa, kun ajattelee julkaisuajankohdan poliittista tilannetta ja vallalla olleita käsityksiä mm. historian kulusta.

Kirjan suurin arvo hevosihmiselle ovat lukuisat hämmästyttävän terävät mustavalkoiset ja koko sivun kokoiset kuvat viime sotia edeltävän ajan kuormastokomppanioista, tykistön marssirivistöistä ja hevosten uitosta, ratsuväen harjoituksista, lippujuhlapäivän paraatista ja huoltojoukoista. Jos ei kirjasta muuta hyötyä ole, niin kuvista voi tarkastella valjastusta ja ajopelejä. Kirjan kannessa komeilee ratsuväen sotilas hyväkuntoisen suomenratsunsa kanssa.

KANSANTIETEEN SANASTO
Toivo Vuorela, Suomalaisen kirjallisuuden seura, 1964 (2. uudistettu painos)

Kirjaa selaillessa ei voi välttyä ajatukselta, että kielemme ja murteemme köyhtyvät kovaa vauhtia, sitä myöten, kun perinteiset tavat, työmenetelmät ja –välineet poistuvat käytöstä. Vai osaako joku suoralta kädeltä sanoa mitä ovat seuraavat hevoseen tai varusteisiin liittyvät sanat: hamutta, hilohevonen, häntyri, ratus, resla, rekiveto, kahvi, kainu , sepipaju tai kipikka? No, hamutta on sama kuin kaulapaita, hele, mallo, mallu, valkki, paatta, voilukka tai löysä. Ja sepipaju on sama kuin kainalovitsa tai sepivitsa.

Teos on siis todellakin kansantieteen sanakirja, jossa on kunkin sanan kohdalla kerrottu myös sen mahdolliset eri puolilla Suomea käytetyt synonyymit. Suomenhevosvarsalle nimeä miettivä saattaisi ainakin löytää kirjasta kivoja nimiä, jotka viittaavat erilaisiin ammatinharjoittajiin tai vaikkapa henkiolentoihin.

Webmaster