• Etusivu
  
• Vinkkejä
  
• Markkinatori
  
• Uutisartikkelit
  
• Tarinoita
  
• Arkisto
  
• Kilpailut
  
• Näyttelykalenteri
  
• Ohjeita kantakirjaukseen
  
• Kantakirjaoriit
  
• Kantakirjatammat
  
• Näyttelytuloksia
  
• Hevospalveluita
  
• Yhteystiedot
  
• Anna palautetta
  
• Linkit
  
  
  

Isänmaa kutsui ylimääräisiin kertausharjoituksiin syksyllä 1939 337.000 kenttäarmeijan sotilasta ja yli 60.000 hevosta. Sodan lopussa isänmaan palvelukseen oli kutsuttu jo 90.000 hevosta, joten hevosen merkitys maanpuolustukselle ei ollut vähäinen. Hevonen palveli tykistön vetohevosena, ammusten, muonan, haavoittuneiden ja kaatuneitten kuljetuksissa sekä ratsulähettitehtävissä. Olipa talvisodan syttyessä vielä kaksi ratsuväkirykmenttiäkin, niiden tehtäväksi kaavailtiin lähinnä vihollisen takaa-ajoa, jos vainolaisen rintama saadaan murtumaan ja se perääntyy. Näissä tehtävissä ei kuitenkaan hevosta tarvittu, vaan ratsuväki jalkautettiin ja hevoset asetettiin edellä mainittuihin muihin tehtäviin, kun viivytystaistelut loppuivat itsenäisyyspäivän tienoilla 1939, jolloin Neuvostoliiton joukot olivat saavuttaneet pääpuolustuslinjan. Ylivoimaista vihollista vastaan taisteltiin hyödyntäen joukkojemme maastokelpoisuutta ja liikkuvuutta. Joukon nopean siirtymisen mahdollisti hevonen: heittokuljetuksena suksilla olevia sotilaita saatiin nopeasti sinne, missä heitä tarvittiin. Tietön korpi niin talvisissa kuin kesäisissä olosuhteissa ei ollut esteenä, hevonen kulki reen, kärryjen ja purilaan edessä. Ammuksia, muonaa, lääkkeitä liikkui hiljaisesti ja nopeasti. “Oli tietyssä mielessä onni, että Suomen armeija turvautui hevosiin. Se varmisti huollon ja antoi meille mahdollisuudet toimia valta- ja kylätiestön ulkopuolella”, lausui jalkaväenkenraali Adolf Ehrnrooth toistakymmentä vuotta sitten.

Maanpuolustustehtäviin erinomainen rotu
Hevosottolautakunnat ratkaisivat hevosen kelpoisuuden sotatoimiin. Sotaan otettiin yleensä vain ruunia ja tammoja. Eron hetki talon väestä ja hoitajasta oli haikea. Parhaimmat siitosoriit ja tammat jätettiin kotiin turvaamaan vasta 30 vuotta sitten omaksi roduksi muodostuneen suomenhevosen jatkuvuuden. Yksistään talvisodassa kaatui hevosia 3968 ja tappiot yhteensä kaatuneina, lopetettuina ja kadonneina olivat 7204 hevosta. Saksalaiset, ruotsalaiset, englantilaiset ja amerikkalaiset käynnillään talvisodan Suomessa lausuivat julki kunnioituksensa siitä, kuinka Suomessa kohdeltiin, hoidettiin ja arvostettiin hevosta. Rekrytoitu hevonen pyrittiin hoitamaan parhaimmalla mahdollisella tavalla. Hevosia hoidettiin kuntoon, vaikka valtiolle olisi tullut halvemmaksi lopettaa haavoittunut eläin. Näin siksi, että kyseessä oli toisen omaisuus. Sekä liittolaisten että vihollisten keskuudessa todettiin oma esivanhempiemme jalostama rotu ainutlaatuiseksi sotahevoseksi: se kesti kylmyyttä, se tuli vähällä rehulla toimeen, se oli hyväntahtoinen ja sitä voitiin hyödyntää monipuolisesti.

Sitkeä ja rauhallinen, tärkeä taistelupari
Ruskolla asuva Mauno Keskitalo on palvellut koko sotareissunsa ajomiehenä. Ajomies on sama kuin hevosmies. Keskitalon tehtävä oli kuljettaa muonaa KTR 5:n Rauman patteriston yhden patterin miehille. Sotilaspassiin merkityt taistelupaikat ovat Tulvoja, Voljärvi, Krivi, Saajärvi, Kumsa, Juustjärvi, Sotjärvi, Veskelys, Suojoki, Suojärvi, Vuontele, Ägläjärvi ja Tolvajärvi. “Palvelukseni alkoi 16.9.41, alkutalvesta siirryimme Tulvojan kylään, joka on lähellä Karhumäkeä. Täällä minusta tuli ajomies, valinnan varaa ei juuri ollut”, muistelee Mauno. “Patterissa oli 60 hevosta, siinä oli mm. kuusi hevosta tykkiä kohden, ammushevoset, kuormastohevoset jne. Rehumestari Aimo Mannerin auralaiselta Jussi Sipilältä opitut hevosmiestaidot edesauttoivat hevostemme hyvinvointia, vaikka ratsurit sekä ajomiehet vastasivat ensikädessä omasta hevosestaan. Ratsurit, tykkivaljakon hevosmiehet, veivät voimakkaimmat ja parhaimmat hevoset, meille muille jäi sitten muita palvelukseen kutsuttuja hevosia.” “Sitkeitä, rauhallisia ja tärkeitä ne meille olivat. Mukaamme oli tullut opettamatonkin hevonen. Se juoksi mukana, kun se kerran oli matkaan laitettu jostakin Rauman puolesta. Piiu -ruuna päätettiin kouluttaa: Ensimmäinen selässä ollut sotilas meni sairaalakuntoon, sitten se laitettiin kärryjen eteen. Niin paljon se hyppäs, mutta lopulta alistui palvelemaan ihmisen tahtoa. Viimein se oli niin hyvä, voimakas ja kookas kun oli, että se palveli tykkivaljakossa.”

Muonankuljetuksia tulimyrskyssä, tulenjohtueen sotilas kaatuu
Keskitalo on vaatimaton ja rauhallinen mies. Hän kertoo suomenhevosen sitkeydestä, maltillisuudesta ja tärkeydestä sotatoimissa. Oleellista hevosen kanssa työskennellessä kuitenkin on, että sitä ohjastava hallitsee hermonsa ja mielensä. Hevonen aavistaa suitsissa olevan mielentilan, jos ajomies on hermostunut, sitä on silloin myös hevonen. Mauno kertoo: “Kun olin hevosen kanssa viemässä ruokaa tuliasemiin ja tulenjohtueelle, koko ajan viholliskoneet pörräsivät päälläni. Kun palasin huoltojaokseen sain tietää, että sotilaita patteristamme oli kaatunut, myös kuusi hevosta oli menetetty. Nyt kysyttiin, kuinka päästään eteenpäin ja saadaan patterin tykit uuteen tuliasemaaan. Onneksi maasto oli alaspäin viettävää ja muuten tasaista, joten pärjättäisiin kahdella hevosparilla tykkiä kohden. Hevostäydennys tuli kuitenkin ennen kuin jouduttiin siirtymään”, selvittää Keskitalo. Tulenjohtopaikka ja tulenjohtue on vastapuolelle tärkeä maali. Se sijaitsi yleensä aivan rintamalinjan edessä. Myös tulenjohtue tarvitsee huoltoa voidakseen toimia. “Ne olivat aina vaarallisia reissuja, pojat kyllä kielsivätkin, ettei saa tulla liian lähelle, ettei vainolainen huomaa. Kerran kun menin sovitun matkan päähän, sanoin lomalle lähtevälle tulenjohtueen raisiolaiselle Martti Koivistolle, että söisi nopeasti, niin pääsisi reessä kanssani eteenpäin. Koivisto kuitenkin sanoi tulevansa kävellen tovin kuluttua. Kun pääsin huoltojaoksen tukikohtaan, oli em. tulenjohtopaikalta tullut tieto, että Koivisto oli kaatunut heti lähtöni jälkeen. Jokin liike tai ääni oli havahduttanut vihollisen. Pehmustimme kyllä reen ja aisan kytkimiä polkupyörän sisäkumilla, ettei ääntä kuuluisi.” muistelee Mauno.

Sodan kauhuja, lämmin tapaaminen rintamalla
Myös Ruskolla asuva ja JR 35:n pioneerijoukkueessa palvellut Heimo Heininen muistelee hevosta ja sen hyödyntämistä sotatoimissa. “Hevonen oli tärkeä ja sitä pidettiin hyvin, koska hoidosta riippui siitä saatava hyöty”, tuumii Heininen. “Alkutalvesta 1942 olin Seesjärvellä, missä venäläinen oli yrittänyt päästä järven jään yli voimalla, mutta kaikki kuitenkin kaatuivat suomalaistulessa. Me pioneerit saimme tehtävän haudata vihollisen vainajat järven rantamaastoon. Teimme työtä käskettyä. Joukkueemme ajomies toi kerralla kuormassa 30-40 vainajaa, yhteensä ruumiita oli 3000. Kuormat olivat kuin halkokuormia, koska oli talvi. Ajomies kertoi minulle, ettei pystynyt neljään päivään mitään syömään tämän homman jälkeen,” kertoo Heimo kyynelsilmin ja jatkaa:” vihollinen ei myöskään häirinnyt heidän vainajiensa kokoamista jäältä.” Liikuttuneena Heininen kertoo niistä hetkistä, kun hevonen haavoittuu. “Se on kauheaa kuultavaa, kun hevoset valittavat ja huutavat kuolintuskissaan. Hevonen on viaton luontokappale sodan kurimuksessa.” Moni suomalaissotilas menetti henkensä tai haavoittui mennessään armahtamaan kärsiviä eläimiä. “Tuli kesä ja teimme kapulateitä huolto- ja siirtymisyhteyksien parantamiseksi soiden yli. Pioneerijoukkueeseemme tuli “aseveli” kotoani, suomenhevosruuna Pekka. Siinä puolin ja toisin otettiin osaa näistä nykyisistä savotoista. Kaipasimme molemmat kotitilalle Auranjoen rantamille, mistä meillä oli yhteiset muistot työparina. Minä taputtelin ja silitin isäni sotaväelle luovuttamaa säyseää ja nöyrää hevosta. Pekan liinaharja hulmusi, se käänsi korvansa minua kohti, hörisi ja hirnahteli tapaamisen kunniaksi. Pekka oli tunnistanut minut jo kaukaa ennen minua. Kahden kuukauden ajan nähtiin silloin tällöin kapulatietöissä lähellä Stalinin kanavaa, kunnes taas tiemme erosivat. Pekka oli ollut isäni omistuksessa muutaman vuoden, Pekan osalle tuli sankarikuolema kuin myös toiselle isäni kasvattamalle Poika -ruunalle,” kertoilee Heimo Heininen, ystävällinen ja leppoisa rintamamies.

Kunniaa hevosmiehille ja suomenhevoselle
Vihdoinkin saatiin rauha ja päästiin siviilitöihin. Sotavammoja oli niin ihmisillä kuin eläimilläkin. Monelle hevoselle oli tehty leikkauksia: sirpaleita oli poistettu ym. Monelle lentokone merkitsi ilmasuojaan menemistä oli sitten perässä aura tai kärryt. Siinä sattui joskus vakaviakin tilanteita, kun lentokone pääsi hevosen silmiin tai korviin. Hevoselle oli vaikeampi selvittää rauhan tuloa, kun sota kerran oli sen aivoihin lukittunut. Hevonen luottaa ihmiseen, se osasi olla hiljaa kun tilanne sitä vaati, se osasi olla paikallaan pillastumatta, vaikka tykin ammukset vierelle osuivatkin. Heimo Heininen tuumii: “Hevosia meni paljon jatkosodassakin, sitä oli vaikeampi suojata kuin pienempää olentoa.” Teuvo Lehtinen kertoo: “Oli jatkosodan loppuvaiheita, tuli keskitys ja syöksyin tien vierellä olevaan kuoppaan, perässäni tuli rytisten joukkueeni kuormahevonen samaan kuoppaan, siinä me makasimme keskityksen ajan ja sen loputtua lähdimme jatkamaan tehtäviämme.” Toivo Veijula kertoo Pelle -ruunan sotilastaidoista Karhumäessä:” Lautavajan seinät olivat kuin seulat, loimen kiinnitysköydenkin oli konekiväärisuihku katkaissut eikä vahingoittanut hevosta. Tulimme siihen johtopäätökseen, että hevonen oli mennyt maahan mahdollisimman litteäksi. Jäimme vailla vastausta pelastumisesta lukuun ottamatta pientä hirnahdusta.” Peltojen, salojen ja korpien hiljainen uurastaja oli valjastettu taistelupariksi Suomen sotilaalle isänmaan vartioon. Siitä suomenhevonenkin selvisi kunniakkaasti, sen kavioissa kajahtaa vapaa isänmaa. Suomenhevonen on kansallisaarre. Se vastasi sodan jälkeen jälleenrakentamisesta omalla voimakkaalla panoksellaan. Ainutlaatuinen rotu on vielä olemassa ja sen monipuolisuus on edelleen yksi suomenhevosen valttikorteista.

Seppo Posio

Lähteet:
Mauno Keskitalon kertomus 21.10.2004,
Heimo Heinisen kertomus 21.10.2004,
Teuvo Lehtisen kertomus 8.1.2004,
Toivo Veijula: Kiitos Suomen hevoselle, ss 115-116, WSOY, Juva 1998,
Ulla-Maija Aaltonen toimittanut: Kiitos Suomen hevoselle, WSOY, Juva 1998,
Jouni Aalto toimittanut: Ravikuninkaiden käskynhaltija, Kaarlo Partasen muistelmat, Gummerus kirjapaino Oy, Jyväskylä 2001,
Ravimies- lehti 3/1990: Talvisodan taktiikka nojasi kuormahevosen länkiin, Adolf Ehrnroothin haastattelu,
Leskinen - Juutilainen: Talvisodan pikkujättiläinen, WSOY, Porvoo-Helsinki-Juva, 1999
Suvi Posio: Suomenhevonen -essee, 1995